Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Suomalainen elokuvatuotanto 1980–1989

1980-luku oli suomalaisen elokuvan rikas murroskausi, jolloin jälleen uusi tekijäpolvi astui alalle, nähtiin kunnianhimoisia taiteellisia avauksia ja tehtiin pioneeritöitä monien elokuvan lajien parissa. Tuotanto oli aktiivista, ja ensi-iltansa sai 158 elokuvaa. Suomalainen elokuva sai ensimmäiset kansainväliset voittonsa, mutta kotimaan katsojaluvut jatkoivat laskuaan.

1970-luku oli ollut kotimaiselle elokuvatuotannolle raskasta aikaa, jota varjostivat kiistely elokuvan tukipolitiikan linjasta sekä öljykriisin aiheuttama yleinen lamakausi ja joukkotyöttömyys. 1980-luvulle tultaessa Suomen elokuvasäätiön (SES) toiminta oli kuitenkin saatu vakaammalle pohjalle, ja tuotantokin oli kääntynyt laihimpien vuosien jälkeen lievästi kasvu-uralle. Tämä kehitys jatkui uudella vuosikymmenellä: 1980 syntyi 10 elokuvaa, mutta 1981 jo 15 ja 1982 17 elokuvaa.

SES:n kasvaneen tukitoiminnan ohella ensi-iltojen määrään vaikutti etenkin tv-rahoituksen kasvanut osuus. Yleisradion ja SES:n välillä solmittiin vuonna 1984 sopimus ennakko-ostoista, jolla YLE sitoutui ostamaan tietyn määrän Elokuvasäätiön tukemista elokuvista. Televisiotuotannon ja valkokangaselokuvan välinen raja alkoikin hämärtyä, ja osa 1980-luvun ensi-illoista oli ensisijaisesti tv-tuotantoja, joille suotiin myös suppea teatterilevitys.

Jälleen uusi aalto

1970- ja 1980-lukulaisen elokuvan vedenjakajana voi pitää Tapio Suomisen ongelmanuorten kuvausta Täältä tullaan, elämä! (Sateenkaarifilmi Oy, 1980). Vuosikymmenen suuriin yleisömenestyksiin lukeutuva teos näytti suuntaa siinäkin mielessä, että nuorisokuvauksista tuli yksi 1980-luvun alkupuolen valtasuuntauksista. Sitä jatkoi Suominen itse seuraavalla elokuvallaan Syöksykierre (Sateenkaarifilmi Oy, 1981) ja sai seurakseen mm. 1960-luvun ikonisten nuorisokuvausten tekijän Mikko Niskasen elokuvilla Ajolähtö (1982) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983 – molemmat National-Filmi Oy).

1980-luvun alussa pitkään paikoillaan seissyt tekijätilanne alkoi taas elää, ja vuosikymmenen mittaan syntyi noin 40 esikoisohjausta. Eturiviin astui nyt 1940- ja 1950-luvuilla syntynyt tekijäpolvi. 1980-luvun alkupuolen debyytteihin lukeutuvat mm. Taavi Kassilan Jousiampuja (Filmi-Kassila Oy, 1982), Matti Ijäksen Koomikko (Sateenkaarifilmi Oy, 1983), Janne Kuusen Apinan vuosi (Elokuvatuottajat Oy, 1983), Jaakko Pyhälän Jon (Tambur Oy, 1983) ja Lauri Törhösen Palava enkeli (Skandia-Filmi Oy, 1984).

Tämän nuorten tekijöiden ja aiheiden aallonharjalla ratsastivat sukupolvensa näkyvimmiksi ohjaajiksi veljekset Aki ja Mika Kaurismäki ja heidän tuotantoyhtiönsä Villealfa Filmproductions Oy. Alkuperäisen työnjaon mukaan veljeksistä Mika Kaurismäki ohjasi ja Aki käsikirjoitti, ja näin syntyvät Valehtelija (1981),  Arvottomat (1982) ja Klaani (1984). Samalla Aki Kaurismäki avasi oman ohjausuransa elokuvilla Rikos ja rangaistus (1983) ja Calamari Union (1985). Veljesten elokuvat löysivät kulttiyleisön Suomessa ja herättivät nopeasti huomiota myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Kuusikymmenluvulta vallinneen käytännön mukaisesti monet muutkin ohjaajat pyrkivät takaamaan taiteellisen riippumattomuuden toimimalla itse omina tuottajinaan, ja iso osa elokuvista syntyi pienellä budjetilla. Leimallinen 1980-luvun ohjaaja-tuottaja onkin Anssi Mänttäri, joka hämmästyttävässä luomismyrskyssä käsikirjoitti ja ohjasi 11 elokuvaa vuosina 1982-86. Mänttärin tuotannosta valtaosa on arkirealistisia, usein satiirisen asun saavia tapainkuvauksia kaupunkilaisesta keskiluokasta, kuten Suvi-Marja Korvenheimon salanimellä syntynyt trilogia Toto (Filmiauer Oy, 1982), Regina ja miehet (Reppufilmi Oy, 1983) ja Huhtikuu on kuukausista julmin (Reppufilmi Oy, 1984). Toisaalta Mänttäri toteutti myös Paavo Haavikon näytelmään perustuvan teoksen Kuningas lähtee Ranskaan (1986), kirjailijadokumentin Salama (1986) ja lastenelokuvan Anni tahtoo äidin (1989 – kaikki Reppufilmi Oy).

Monet nuoren polven elokuvat syntyivät tiiviissä vuorovaikutuksessa ajan näkyvien kulttuuri-ilmiöiden kanssa. Suomi-rockin sankarikauden muusikot pääsivät esiin Kaurismäen veljesten elokuvissa (yhteinen Saimaa-ilmiö, 1981; Akin Calamari Union, 1985 ja Leningrad Cowboys Go America, 1989; Mikan Rosso, 1985) ja Jouko Lehmuskallion Rokki Diggarissa (Art Films Oy, 1981). Janne Kuusi ohjasi esikoispitkän elokuvansa Apinan vuosi Harri Sirolan kohutun Abiturientti-romaanin (1980) pohjalta ja toteutti sitten yhteistyössä helsinkiläisen Ryhmäteatterin kanssa dokumentin Laulu (1986) ja surrealistisen komedian Älä itke Iines (1987). Näytelmäkirjailija-näyttelijä Jussi Parviainen toi teatterilavoilta tutun Juska Paarma -hahmon valkokankaalle Juha Rosman ohjaamassa elokuvassa Harmagedon Erään maailman loppu (Skandia-Filmi Oy, 1986).

Ajankohtaisuuden vastapainona 1980-luvun Suomessa käytiin kunnianhimoista vuoropuhelua maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa. Dostojevskin teosten pohjalta syntyivät Aki Kaurismäen Rikos ja rangaistus ja Timo Linnasalon Aikalainen (Reppufilmi Oy, 1984), Shakespearen pohjalta Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa (1987) ja Pauli Pentin Macbeth (1987 – molemmat Villealfa) ja Kafkan pohjalta Jaakko Pakkasvirran Linna (Skandia-Filmi Oy, 1986). Ihmisen ja luonnon suhteesta tuli Markku Lehmuskallion omaleimaisen tuotannon aihe ensimmäisistä elokuvista Korpinpolska (1980) ja Skierri vaivaiskoivujen maa (Giron-filmi Oy, 1982) lähtien. Taiteen ja taiteilijuuden ajattomia kysymyksiä lähestyivät epookkielokuvat, kuten Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon yhteiset Tulipää (1980) ja Da Capo (1985 – molemmat P-Kino Oy) ja Pakkasvirran Pedon merkki (Filmityö Oy, 1981). Pienimuotoisemmin samaa teemaa käsittelivät esimerkiksi Linnasalon Päivää, herra Kivi (Filminor, 1984) ja Lehmuskallion Sininen imettäjä (Giron-Filmi, 1985).

Suurimmat yleisöt keräsivät 1970-luvun tapaan edelleen Rauni Mollbergin elokuvat ja Spede Pasasen tuotannot. Milka (Arctic-Filmi Oy, 1980) oli Mollbergin toinen menestyksekäs Timo K. Mukka -filmatisointi, ja hänen uudesta Tuntemattomasta sotilaastaan (Arctic-Filmi Oy, 1985) muodostui yksi 1980-luvun suurista elokuvatapauksista. Speden tallissa Ere Kokkonen palasi pienen tauon jälkeen Uuno Turhapuro -komediasarjan pariin elokuvalla Uuno Turhapuron aviokriisi (1981), ja tuloksena oli entistäkin suurempi menestys. Jokasyksyisen Turhapuron lisäksi Pasanen alkoi tuottaa vuosittain "kakkostuotantoja", elokuvia jotka yleensä rakentuivat tv-sketseissä koeteltujen hahmojen ympärille, kuten Hei, kliffaa, hei (ohjaus Ere Kokkonen, 1985) ja "Onks' Viljoo näkyny?" (ohjaus Hannu Seikkula, 1988).

Speden kanssa samoilla vesillä, joskin vaisummalla menestyksellä, kalasteli porilainen ohjaaja-tuottaja Visa Mäkinen, jonka omimmaksi lajiksi vakiintui seikkailu- ja kohelluskomedia (esim. Kaikenlaisia karkulaisia, 1981). Mäkinen jatkoi myös 1950-60-luvun Pekka Puupää -sarjaa kahden elokuvan verran (Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti, 1985; Pekka Puupää poliisina, 1986).

Kansainvälistä ja kansallista

Vuonna 1986 kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi yli 20 prosentin, ja tuona vuonna nähtiin 29 kotimaista ensi-iltaa, eniten sitten 1950-luvun hullujen vuosien – tosin 1950-luvusta poiketen luvussa on mukana paljon matineanäytöksissä nähtyjä pientuotantoja. Elettiin kasinotalouden ja juppikulttuurin vuosia, ja aikakausi sai monimielisen kuvaajan Lauri Törhösestä, elokuvien Riisuminen (Jörn Donner Prod, 1986), Tropic of Ice Jään kääntöpiiri (Skandia-Filmi, 1987) ja Insiders (Fantasiafilmi Oy, 1989) tekijästä.

Suomi otti suunnan kohti länttä, ja näiden tuulien puhaltaessa tehtiin avauksia angloamerikkalaisissa populaarilajeissa, kuten Renny Harlinin action-elokuva Born American (Cinema Group Venture, Larmark Productions Inc, 1986) ja Olli Soinion kauhuelokuva Kuutamosonaatti (Filminor, 1988). Harlinille avautui ura Hollywood-ohjaajana, ja myös suomalainen elokuva alkoi saada hieman jalansijaa ulkomailla. Noin kolmannes 1980-luvun suomalaisista elokuvista saatiin kaupaksi Suomen ulkopuolelle ja yli puolet esitettiin ulkomaisilla festivaaleilla, mistä ansio kuuluu etenkin Suomen elokuvasäätiön tiivistyneelle kulttuurivaihdolle.

Kansainvälistymistä johtivat Kaurismäen veljekset, jotka alkoivat saada yhä enemmän ulkomaisia yhteistyökumppaneita elokuviensa rahoitukseen ja myyntiin. Mika Kaurismäki aloitti pitkän tiensä kansainvälisten yhteistuotantojen ohjaajana elokuvalla Helsinki Napoli All Night Long (Villealfa, Salinas Filmproduktion, 1987), ja Aki Kaurismäki murtautui ensimmäisenä suomalaisena maailman elokuvaohjaajien eturiviin "työläis-" tai "häviäjätrilogialla" Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990 – kaikki Villealfa).

Kotimaan valkokankailla jätettiin jäähyväisiä katoavalle maaseudulle, kun Edvin Laine teki viimeiset elokuvansa Akaton mies (1983) ja Akallinen mies (1986 - molemmat Kinosto Oy). Hänen jälkeensä perinteikkään eeppisen realismin lippua kantoi Pekka Parikka Antti Tuurin romaanien pohjalta ohjaamissaan elokuvissa Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989 – molemmat National-Filmi Oy). Laineen päätettyä uransa alalla toimi studiokauden aktiiviohjaajista enää Matti Kassila. Hän toi vielä kerran valkokankaalle Hella Wuolijoen ja F.E. Sillanpään tuotannon elokuvissaan Niskavuori (Skandia Filmi Oy, Matti Kassila Ky, 1984) ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (Neofilmi Oy, 1988). Myöskin Mikko Niskanen palasi kadonneeseen talonpoikais-Suomeen viimeisissä töissään, Kalle Päätalo -filmatisoinneissa Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988 – molemmat National-Filmi Oy).

1980-luvun mittaan suomalainen elokuva uusi kasvonsa lähes täydellisesti: Laineen ja Niskasen ohella viimeiset elokuvansa tekivät 1960-luvun sukupolven tekijät Erkko Kivikoski, Maunu Kurkvaara, Jaakko Pakkasvirta ja Eino Ruutsalo, lisäksi Jörn Donner jäi pitkälle tauolle. Vuosien 1980-89 kymmenistä debytanteista useimpien ura on jäänyt yhteen tai kahteen elokuvaan, mutta pitkän päivätyön elokuvan parissa heistä ovat edellä mainittujen lisäksi tehneet esimerkiksi Veikko Aaltonen, Kanerva Cederström, Liisa Helminen, Claes Olsson, Kari Paljakka ja Kaisa Rastimo.

Samalla luotiin pohjaa monille tuleville menestystarinoille. Aiemmin käytännössä olemattomia lastenelokuvia alettiin nähdä lähes vuosittain – esimerkiksi Matti Kuortin Kiljusen herrasväki (Filminor, 1981), Heikki Partasen Pessi ja Illusia (Av Partanen & Rautoma, 1984) ja Päivi Hartzellin Lumikuningatar (Neofilmi Oy, 1986). Niin ikään dokumenttielokuvia nähtiin aiempaa useammin elokuvateatterilevityksessä. 1980-luvulla tapahtui naisten läpimurto pitkän elokuvan tekijöiksi, ja vuosikymmen oli elokuvakulttuurin kulta-aikaa, jolloin ilmestyi valtavasti elokuvakirjallisuutta ja perustettiin useita pysyviksi osoittautuneita festivaaleja.

Elokuva-alan talouden kannalta 1980-luku osoittautui kuitenkin ristiriitaiseksi. Teatterikentällä tapahtui vuosikymmenen lopulla uusjako, kun Mäkelöiden suvun Kinosto-yhtymän perustalle vuonna 1986 rakennettu Finnkino Oy saavutti alalla käytännössä monopoliaseman. Mediamaailman mullistukset ja etenkin kotivideoiden läpimurto söivät edelleen elokuvateatterien yleisöä – toisaalta tv- ja videolevitys toivat elokuville katsojia toista kautta, ja niiden ansiosta myöskin monet vanhemmat kotimaiset elokuvat saivat jatkoelämän. Joka tapauksessa elokuvateattereissa vain noin viidesosa vuosikymmenen kotimaisista elokuvista ylsi 100 000 katsojaan, ja heikoimmin menestynyt viidennes joutui tyytymään alle tuhanteen, jopa alle sataan katsojaan.

Vuosikymmenen lopulla kotimaisten elokuvien katsojaosuus laski vuoden 1986 huippulukemista (23 %) takaisin kymmenen prosentin tienoille. Samaan aikaan elokuvien tuotantokustannukset alkoivat karata käsistä. Vuoden 1980 Tulipää piti vajaan 6 miljoonan markan tuotantokustannuksineen ennätyssijaa vuoteen 1985 saakka, mutta vuosikymmenen viimeinen ensi-ilta Talvisota tuli maksamaan kaikkiaan 19 miljoonaa markkaa. Talvisodan kohtalo osoittautui uhkaavaksi enteeksi: elokuvan miljoonia maksaneet vientiponnistukset valuivat tyhjiin, ja huolimatta yli 600 000:sta kotimaan katsojastaan tuotanto jäi tappiolliseksi, mikä johti tuotantoyhtiö National-Filmin sulautumiseen Finnkinoon. Nämä kehitykset eskaloituivat suomalaisen elokuvan uudeksi kriisiksi, kun Suomi 1990-luvun alussa sukelsi syvään lamaan.

1980-luku numeroina

1980-luvulla sai ensi-iltansa 158 kotimaista elokuvaa. Vuosikymmenen aktiivisin tuottaja oli Kaurismäen veljesten Villealfa Filmproductions Oy, joka oli tuottajana 17 elokuvassa. Spede Pasanen tuotti 16 elokuvaa neljän eri yhtiönsä kautta, ja 11 elokuvaan ylsi Anssi Mänttärin Reppufilmi Oy. Visa Mäkinen tuotti itse kaikki 10 elokuvaansa, vain kolme vuotta aktiivisesti toiminut Kaj Holmbergin Skandia-Filmi Oy ehti tuottaa 8 elokuvaa, ja 7 pitkän tuotannon yhtiöitä olivat Jörn Donner Productions Oy, Mikko Niskasen National-Filmi Oy sekä Filminor Oy.

1980-luvun tuotteliain ohjaaja on Anssi Mänttäri 12 ohjauksellaan. Hänen perässään tulevat Visa Mäkinen 10:llä ja Ere Kokkonen 9 elokuvalla. Seuraavaksi ahkerimmat olivat Mika Kaurismäki (7 omaa ja 1 yhteisohjaus) ja Aki Kaurismäki (6 omaa ja 1 yhteisohjaus) sekä Markku Lehmuskallio, Mikko Niskanen, Claes Olsson ja Lauri Törhönen (4 ohjausta kullakin).

Katsojatilastoissa 1980-luku oli Uuno Turhapuron ehdotonta valtakautta. Kymmenen katsotuimman listalle mahtuvat Turhapurojen sekaan vain sotaspektaakkelit Talvisota ja Tuntematon sotilas sekä Täältä tullaan, elämä!

Elokuva

Tuotanto

Ohjaaja

Katsojaluku

Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

750 965

Talvisota (1989)

National-Filmi Oy

Pekka Parikka

628 767

Uuno Epsanjassa (1985)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

607 939

Tuntematon sotilas (1985)

Arctic-Filmi Oy

Rauni Mollberg

590 902

Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982)

Spede-Yhtiöt

Ere Kokkonen

572 488

Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

556 519

Uuno Turhapuron aviokriisi (1981)

Funny-Films Oy

Ere Kokkonen

452 656

Täältä tullaan, elämä! (1980)

Sateenkaarifilmi Oy

Tapio Suominen

382 024

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Ere Kokkonen

381 181

Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987)

Filmituotanto Spede Pasanen Oy

Spede Pasanen

352 205

Kauden elokuvista 15 voi luokitella dokumenteiksi. Fiktioista 42 elokuvaa (n. 30 prosenttia) oli kirjallisuussovituksia. Filmatuista 34 kirjailijasta kahteen sovitukseen inspiroivat Bo Carpelan, Jörn Donner, Fjodor Dostojevski, Arto Paasilinna, Kalle Päätalo, William Shakespeare, Antti Tuuri ja Mika Waltari.

Melkein puolet kauden tuotannosta pääsi valkokankaalle kaikenikäisille sallittuina. Ainoana kotimaisena elokuvana K-18-luokkaan päätyi Visa Mäkisen (salanimellä Frank Siponen) ohjaama seksikomedia Pi pi pil... pilleri (1982), joka on toistaiseksi viimeinen tämän luokituksen saanut kotimainen teatterielokuva. Renny Harlinin Born American puolestaan on viimeinen kotimainen elokuva, jonka Valtion elokuvatarkastamo kielsi aluksi kokonaan, perusteina elokuvan raaistavuus ja mahdollinen haitallisuus Suomen ulkopoliittisille suhteille. 10 kuukautta kestäneen valituskierroksen ja muutamien leikkausten jälkeen sekin sai esitysluvan, alle 16-vuotiailta kiellettynä. Muut vähäiset leikkaustapaukset olivat vapaaehtoisia ja tehtiin ikärajan alentamiseksi.

Teksti: Lauri Piispa ja Jorma Junttila, 2013

Vuosikymmenen elokuvat >>