Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Suomalainen elokuvatuotanto 1960–1969

Kuusikymmenluku oli dramaattinen murroskausi suomalaisen elokuvan historiassa. Perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän vuosien 1963–65 näyttelijälakon myötä, ja samaan aikaan otettiin uuden aallon ensiaskeleet. 1960-luvun mittaan uusi tekijäpolvi astui alalle, ja moderni suomalainen elokuva löi itsensä läpi myös yleisön tietoisuuteen. Vuosikymmenellä sai ensi-iltansa 121 elokuvaa.

1960-luvun mittaan yhteiskunnan perinteiset rakenteet ja raja-aidat murtuivat ryskyen, ja samaa tahtia myös kotimainen elokuva astui historiansa voimakkaimpaan myllerrysvaiheeseen. Studioelokuva oli ajautunut 1950-luvun lopulla peruuttamattomasti kriisitilaan. Vuosikymmenen vaihtuessa kolme suurta studiota Oy Suomen Filmiteollisuus (SF), Suomi-Filmi Oy ja Fennada-Filmi Oy olivat edelleen pystyssä, mutta romahtaneiden katsojalukujen vuoksi henkitoreissaan.

Uutta kultasuonta etsittiin mm. iskelmäkavalkadeista – esim. Jack Witikan Suuri sävelparaati (Veikko Itkonen, 1959), Ville Salmisen Toivelauluja (SF, 1961) – ja aiempaa rohkeammasta rikos- ja seksuaalitematiikasta – esim. Toivo Särkän Kuu on vaarallinen (SF, 1961), Åke Lindmanin "Jengi" (SF, 1963). Edellisen vuosikymmenen rillumarei-perinnettä jatkettiin mm. kolmella koomikko Eemelin varaan rakennetulla filmillä, joista ensimmäinen oli Ville Salmisen Oho, sanoi Eemeli (SF, 1960). 1960-luvun taitteen studiotuotanto jätti kylmäksi niin yleisön kuin 1950-luvun elokuvakerhoissa ja elokuva-arkistonäytöksissä kasvaneen nuoren kriitikkopolven, jonka silmissä kriisi oli enemmän henkinen kuin taloudellinen. Vuonna 1961 Jörn Donner tiivisti sukupolvensa käsityksen asioiden tilasta Studio-vuosikirjassa ilmestyneellä poleemisella esseellään "Suomalainen elokuva vuonna 0".

Samana kriisivuonna perustettiin valtion elokuvapalkinto. Aiemmin valtiovallan mielenkiinto elokuvaa kohtaan oli rajoittunut sensuuritoimiin ja verotukseen, ja tukea oli herunut ainoastaan verohelpotusten muodossa. Nyt siirryttiin suoran tuen aikaan jälkikäteen myönnettävällä rahapalkinnolla, joka jaettiin laatukriteerein. Ensimmäisenä vuonna palkittiin perinteisen laatutuotannon viimeisiä kukintoja, Ritva Arvelon Kultainen vasikka (Fennada, 1961) ja Jack Witikan Pikku Pietarin piha (Suomi-Filmi, 1961). Jatkossa palkinto kuitenkin edesauttoi nimenomaan uuden tekijä- ja tuottajapolven esiinmarssia.

Vanhaa ja uutta

Vuosikymmenen alussa studioiden tuotanto oli kriisistä huolimatta edelleen korkealla. Osansa teki varsinkin Toivo Särkän johtama SF, joka yritti uutta nousukiitoa kiihdyttämällä liukuhihnaa entisestään. Historiaan jäi ohjaaja Aarne Tarkaksen urotyö: 17 pitkää elokuvaa vuosina 1960-63, niistä 14 omasta käsikirjoituksesta. Sikermään kuuluu sekä farsseja (Oksat pois…, 1961) että melodraamoja (Hän varasti elämän, 1962). SF ehti saatella alkuun myös Matti Kassilan Komisario Palmu -sarjan (Komisario Palmun erehdys, 1960) sekä Åke Lindmanin (Kertokaa se hänelle... 1961) ja Mikko Niskasen (Pojat, 1962) ohjaajanurat. Odotettua uutta nousua ei kuitenkaan tullut, ja viimeisen naulan SF:n arkkuun löi vuonna 1963 puhjennut näyttelijälakko. Oy Suomen Filmiteollisuus hakeutui konkurssiin vuonna 1965, mihin voidaan katsoa suomalaisen elokuvan studiokauden päättyneen.

Mauno Mäkelän luotsaama Fennada-Filmi Oy kykeni SF:ta paremmin vastaamaan uuden ajan haasteisiin. Fennada peri SF:lta Kassilan Komisario Palmu -sarjan, jonka Kaasua, komisario Palmu (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) olivat studiokauden viimeisiä yleisömenestyksiä. Fennadasta myös Mikko Niskanen löysi tuottajan seuraaville elokuvilleen Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963).

Aloite siirtyikin uudelle tekijäpolvelle. Valtionpalkinto alkoi kantaa hedelmää välittömästi, ja vuosikymmenen alussa nähtiin lukuisia ohjaajadebyyttejä. Olosuhteet suosivat nyt rohkeita pienyrittäjiä ja vahvoja tekijäpersoonia, auteureja, jotka usein toimivat itse omina tuottajinaan. Nuoren polven tekijöiden "uusi aalto" toi mukanaan modernin elokuvan dramaturgian, jossa studiokuvausten ja kirjallisten aiheiden sijasta jalkauduttiin pienten kuvausryhmien kanssa keskelle nykyhetken kysymyksiä. Taloudellisesti elokuvia tehtiin usein veitsi kurkulla, mutta riskit oltiin valmiit kantamaan, koska se mahdollisti taiteellisen vapauden.

1950-luvun puolivälistä elokuvia tehnyt Maunu Kurkvaara on sekä modernin elokuvaestetiikan että uuden tuotantomallin uranuurtaja. 1960-luvun alussa hänen intiimit aikalaisdraamansa, etenkin löyhänä trilogiana pidetty Rakas.. (1961), Yksityisalue (1962) ja Meren juhlat (1963), alkoivat saada vastakaikua. Toinen puoli Kurkvaaran tuotannossa, joka karttui läpi vuosikymmenen, ovat ajankohtaisiin ongelmiin tarttuneet reportaasielokuvat (Autotytöt, 1960; Raportti eli balladi laivatytöistä, 1964).

Toinen uuden aallon airut Eino Ruutsalo oli hänkin tehnyt lyhytelokuvia jo 1950-luvulla. Kurkvaaran tavoin hänen taustansa oli kuvataiteessa, ja hän edusti ajan oloissa rajuimmin kokeellista ja tarinaelokuvan kaavoista irtautuvaa estetiikkaa. Pitkiä elokuvia hän teki neljä: Hetkiä yössä (1961), Tuulinen päivä (1962), Viheltäjät (1964) ja Laituri (1965).

Vuosien 1963-65 näyttelijälakko varjosti uuden aallon ensivaiheita, mutta tilanteen sanelemasta amatöörinäyttelijöiden käytöstä tuli myös osa näiden vuosien estetiikkaa. Erkko Kivikosken esikoinen, rakkauselokuva Kesällä kello 5 (Elokuva Oy, 1963) on tästä menestyksekäs esimerkki. Kivikoski sai kokea urallaan myös uuden tuotantotilanteen epävarmuuden - hänen seuraava ohjauksensa Käyntikorttini… (Elokuva Oy, 1964) menestyi heikosti, ja ohjaajan uralle tuli neljän vuoden tauko.

Uuden ajan tuotantoyhtiö oli Elokuvaosakeyhtiö Filminor (myöhemmin Filminor Oy), jonka perustivat vuonna 1962 Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta, teekkarit Risto Jarva ja Juhani Kolehmainen sekä Ylioppilasteatterin johtaja Jaakko Pakkasvirta. Jarvasta ja Pakkasvirrasta tuli uuden aallon näkyvimpiä ohjaajia. Filminorissa elokuvia teki tiivis tekijäkollektiivi. Siihen kuuluivat esimerkiksi kuvaaja Antti Peippo, tuottaja-käsikirjoittaja Kullervo Kukkasjärvi ja kuvaaja-leikkaaja Lasse Naukkarinen, joka pian kasvoi huomattavaksi dokumentaristiksi. Yhtiö rahoitti toimintaansa ahkerana tilauselokuvien tekijänä ja tuotti yleensä yhden pitkän elokuvan vuodessa. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana syntyi Jarvan ja Pakkasvirran yhteinen debyytti Yö vai päivä (1962), seuraavana ensimmäinen Spede-elokuva X-Paroni (1964), jonka koomikko Spede Pasanen ohjasi ja tuotti yhdessä Jarvan ja Pakkasvirran kanssa. Jarvan ensimmäinen oma ohjaus oli vuoden 1965 Onnenpeli.

Vuosikymmenen tilinpäätös

Uuden aallon alku oli takkuinen osin näyttelijälakon vuoksi, osin siksi että useat valtionpalkinnon rohkaisemana alalle lähteneet tuottajat kokivat vararikon jos palkintoa ei tullutkaan. Tilanteen hauraus näkyi vielä vuonna 1967, jolloin sai ensi-iltansa vain kolme pitkää elokuvaa. Samoihin aikoihin syntyivät kuitenkin myös modernin elokuvan ensimmäiset menestykset, Mikko Niskasen Käpy selän alla (FJ-Filmi Oy, 1966) ja Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja (Filminor, 1967).

Nuoren nelikon kesäistä telttaretkeä kuvaavasta Käpy selän alla -elokuvasta tuli suurmenestys ja 1960-luvun muistettu sukupolvikuvaus. Mikko Niskasen avaus uuden aallon estetiikkaan muodostui myös nuoren näyttelijäpolven läpimurroksi, ja elokuva teki teatterikoululaisista Pekka Autiovuoresta, Kristiina Halkolasta, Eero Melasniemestä ja Kirsti Wallasvaarasta tähtiä. Niskasen "nuorisotrilogiaa" täydensivät vielä Lapualaismorsian (FJ-Filmi Oy, Jörn Donner Productions Oy, 1967) ja Asfalttilampaat (FJ-Filmi, 1968).

Työmiehen päiväkirja ei ehkä kerännyt yhtä paljon yleisöä, mutta tämä kollaasimainen, fiktiota ja dokumenttia yhdistänyt sukellus luokkayhteiskunnan ja Suomen historian kipupisteisiin otettiin vastaan sitäkin tärkeämpänä taiteellisena avauksena. Jarvan elokuvaa voi pitää myös lähtölaukauksena suomalaisen elokuvan osallistuvaan kauteen, jota jatkoivat seuraavat Filminor-tuotannot, Jaakko Pakkasvirran oma ohjausdebyytti, lähiökuvaus Vihreä leski (1968) ja Jarvan tulevaisuuteen sijoittunut yhteiskunta-analyysi Ruusujen aika (1969).

Elokuva heijastelikin yhä hanakammin kuusikymmenluvun kulttuuriradikalismia ja vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeistä politisoitumista. Syvenevät poliittiset jakolinjat piirtyivät esiin jopa Fennadan tuottamassa Erkko Kivikosken tunnetuimmassa elokuvassa Kesyttömät veljekset (1969). Jörn Donnerin elokuvat taas ottivat ilon irti vuosikymmenen seksuaalisesta vapautumisesta. Donner oli ajan oloissa poikkeuksellinen kansainvälinen tekijä. Tultuaan Suomessa tunnetuksi kriitikkona hän aloitti ohjaajanuransa Ruotsissa elokuvalla Syyskuinen sunnuntai (En söndag i september, 1963). Vielä yhden ruotsalaiselokuvan ja ruotsalais-suomalaisen yhteistuotannon Täällä alkaa seikkailu / Här börjar äventyret (Sandrew Film, Fennada, 1963) jälkeen hän palasi Suomeen. Kotimaassa Donnerista tuli vaikutusvaltainen tuottaja, ja omat skandaalinkäryiset ohjaukset Mustaa valkoisella (1968) ja Sixtynine 69 (1969) sekä niiden jälkeen Naisenkuvia (1970) olivat satiirisia ajankuvia, joiden estoton seksuaalisuuden kuvaus koetteli sensuurin rajoja.

Oman tiensä 1960-luvun tekijöistä valitsi Pertti "Spede" Pasanen, radiosta ja tv:stä tuttu koomikko, joka siirtyi 1960-luvulla valtavan yleisösuosion saattelemana valkokankaalle. Oman yhtiön Filmituotanto Spede Pasanen Ky:n (Oy vuodesta 1970) ensimmäinen tuotanto oli Pähkähullu Suomi (1967, ohj. Jukka Virtanen), ja niitä alkoi syntyä 1960-luvun loppua kohti kiihtyvää tahtia. Spede-elokuvia teki vakioryhmä, johon kuuluivat Pasasen ohella ohjaajina ja käsikirjoittajina Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen, näyttelijöinä mm. Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen, säveltäjänä Jaakko Salo. Speden tallille kuului seuraavien vuosikymmenien kuninkuus lippuluukuilla.

Täydellinen katkos 1960-luku ei ollut. Sekä Fennada että Suomi-Filmi tuottivat elokuvia läpi 1970-luvun, vaikkakin valta-asemansa menettäneinä. Tekijäkaarti kyllä vaihtui lähes täydellisesti. Takavuosien keskeisistä ohjaajista viimeiset elokuvansa tekivät mm. Erik Blomberg, Veikko Itkonen, Armand Lohikoski, Ville Salminen, Toivo Särkkä, Aarne Tarkas, Valentin Vaala ja Jack Witikka. Ajan kulttuurikeskustelussa "vanhan" suomifilmin estetiikka ja asenteet henkilöityivätkin yhä selvemmin Edvin Laineeseen, jonka Täällä Pohjantähden alla (Fennada, 1968) oli vuosikymmenen katsotuin elokuva. Laine ja Matti Kassila olivat vanhasta kaartista ainoat, jotka kykenivät jatkamaan uraansa murroksen yli, ja heidän mukanaan - kuten monien alalla jatkaneiden ammattilaisten myötä - perinne säilyi. Se säilyi myös televisiossa, jonka draamatuotantoa monet studiokauden tekijät olivat rakentamassa.

Monista voitoista huolimatta 1960-luku oli elokuvalle taloudellisesti yhtä alamäkeä. Vuosikymmenen mittaan televisio valloitti koko maan, ja samaa tahtia tyhjenivät elokuvateatterit sillä seurauksella että liki puolet niistä sulki ovensa. Suomalainen elokuvatuotanto oli lakannut - joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta - olemasta kannattavaa liiketoimintaa. Niinpä julkisen tuen välttämättömyys kävi ilmeiseksi ja hyväksyttiin kotimaisen elokuvatuotannon realiteettina. Kuusikymmenlukulaisten kulttuurikahinoiden säestämänä perustettiin vuonna 1969 Suomen elokuvasäätiö. Sen toiminnan käynnistely ja yhä kiihkeämmäksi käyvä poliittinen vastakkainasettelu tulivat leimaamaan kotimaisen elokuvan 1970-lukua.

1960-luku numeroina

Vuosina 1960-69 sai ensi-iltansa 121 pitkää elokuvaa. Hurjien viimeisten vuosiensa ansiosta Oy Suomen Filmiteollisuus oli vielä 1960-luvunkin ylivoimaisesti tuotteliain tuotantoyhtiö: vuosina 1960-63 yhtiö ehti saada ensi-iltaan 37 elokuvaa. Kaukana sen perässä tulevat Kurkvaara-Filmi Oy (13), Suomi-Filmi Oy (12), ja Fennada-Filmi Oy (11). FJ-Filmi Oy oli tuottajana 7:ssä,  Elokuvaosakeyhtiö Filminor 6:ssa ja Filmituotanto Spede Pasanen Ky 5:ssä elokuvassa.

SF:n loppukirillä selittyy myös kauden tuotteliaimman ohjaajan Aarne Tarkaksen saldo: 17 omaa ja yksi yhteisohjaus. Muuten studiovuosille tyypillisiä mittavia ohjaajatuotantoja ei enää syntynyt. Maunu Kurkvaara ohjasi 13 elokuvaa, mutta muita yli kymmenen elokuvan ohjaajia ei 1960-luvulla nähty. Seuraavaksi tuotteliaimmat olivat Matti Kassila (7), Mikko Niskanen (6), Åke Lindman (5 + 1 yhteisohjaus), Edvin Laine (5) ja Risto Jarva (3 + 2 yhteisohjausta). Jörn Donner lukeutuu tuotteliaimpiin sitä kautta, että kolmen suomalaisen ohjauksensa ohella hän ohjasi kaksi elokuvaa Ruotsissa.

1960-luvulta ei ole vielä kattavasti tarkkoja katsojatilastoja. Vuosikymmenen katsotuin ja yksi kaikkien aikojen katsotuimpia kotimaisia elokuvia oli kuitenkin selvästi Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla, jonka näki ensi-iltakierroksellaan toista miljoonaa katsojaa. Toinen suursuosikki, Niskasen Käpy selän alla, keräsi noin 700 000 katsojaa. Yleisönsä löysivät kertyneistä esityskerroista päätellen myös mm. Spede-elokuvat Noin 7 veljestä (1968), Pähkähullu Suomi (1967), Millipilleri (1966) ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969), Donnerin Mustaa valkoisella ja Sixtynine 69, Kivikosken Kuuma kissa? (1968), Niskasen Lapualaismorsian ja Sissit sekä Kassilan kolme ensimmäistä Komisario Palmu -elokuvaa.

Kauden pitkistä elokuvista puhtaita fiktioita oli 114. Esteettisten arvostusten murroksesta kertoo, että ehdoton valtaosa niistä perustui nyt alkuperäiskäsikirjoitukseen. Kun aiempina vuosikymmeninä tyypillisesti noin puolet fiktiotuotannosta oli perustunut kirjalliseen lähteeseen, syntyi filmatisointeja nyt vain 27, nekin lähes kaikki vuosikymmenen alun studiovaiheessa. Filmatuin kirjailija oli 1950-luvun perintönä Mika Waltari, jonka teoksista sovitettiin kuusi elokuvaa, niistä kolme Komisario Palmu -sarjaa. Vuoden 1963 jälkeen syntyi vain neljä filmatisointia. Uuteen aaltoon luettavista elokuvista Kivikosken Kuuma kissa? on sovitettu Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista ja Mikko Niskasen Asfalttilampaat perustuu Sakari Haaran romaaniin.

Värifilmi oli otettu Suomessa käyttöön 1950-luvulla. Se säilyi kuitenkin pitkään harvinaisuutena osin kalleutensa vuoksi, osin tyylisyistä. 1960-luvun tuotannosta 80 prosenttia oli vielä kokonaan mustavalkoista. Kokonaan tai osittain värillisiä elokuvia syntyi 26.

Epäilemättä uuden aallon tekijöiden rohkeat aihevalinnat vaikuttivat siihen, että Valtion elokuvatarkastamo määräsi ikärajan lähes joka toiselle elokuvalle: alle 16-vuotiailta kiellettiin 47 elokuvaa, alle 12-vuotiailta 16 ja alle 8-vuotiailta yksi. Leikkauksia tai muita muutoksia tarkastusvaiheessa ei kuitenkaan tehty kuin 9 elokuvaan. Vuonna 1966 tarkastamon puheenjohtajaksi tuli elokuvakriitikko Jerker A. Eriksson, minkä jälkeen leikkaukset kotimaisiin elokuviin jäivät harvinaisiksi poikkeuksiksi.

Teksti: Lauri Piispa ja Jorma Junttila, 2013

Vuosikymmenen elokuvat >>