Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Tuntematon sotilas

Peter von Bagh

Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) osallistui Väinö Linnan kansallisomaisuudeksi kehkeytyneen romaanin kansalliseen "yhteislukuun". Perinteisessä, realistisessa sotaelokuvassa on ensieläytymisen huumaa. Tuntematon sotilas kertoo jotakin kestävää elämän hauraudesta ja kuolemisen sattumanvaraisuudesta, vaikka elokuvasta puuttuvatkin romaanin niin sanotut filosofiset kerrokset.

Väinö Linnan romaani ja Edvin Laineen elokuva ovat kietoutuneet yhteen lukemattomin sitein, oikeastaan erottamattomasti: elokuvaa katsotaan kirjan lävitse ja kirjan antamia "tietoja" täydentäen, kirja luetaan elokuvan visualisointi silmien edessä. Tämä yhteenkuroutuminen alkoi jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Pääosanesittäjiä etsittiin ilmoituksin, ja kandidaattien kuvia arvioitiin lehtien sivuilta. Kirjaa, jonka jokainen suomalainen tuntee, on hyvin pian sen ilmestymisestä lähtien luettu niin, että alikersantti Hietasesta kertovissa kohdissa Heikki Savolaisen kasvot ilmestyvät ristikuvana lukijan mieleen, Lahtista mietitään Veikko Sinisalon olemuksen lävitse jne. Muutamat henkilöhahmot alkoivat kasvaa muita keskeisemmiksi, ja romaanin "yhteisluku" alkoi antaa mustavalkoisempaa tulosta kuin Linnan luoma kuva sinänsä. Koko tällainen "sinänsä" alkoi käydä varsin kuvitteelliseksi asiaksi.

Edvin Laineen elokuva on muun muassa pysyvä dokumentti siitä, miten romaania kansallisin yhteisvoimin tulkittiin. Siinä on paljon ensieläytymisen huumaa, ja sen parhaissa kohdissa tuntuu yhteinen viritys: kymmenen vuoden takaisen sodan tunnelma, siihen yhdistyneenä romaanin aiheuttama värähdys. Elokuvasovituksen tiukka aikataulu lienee sanellut paljon. Ei voitu edes lähteä tavoittelemaan sitä kehittyvien ihmiskuvien kokonaisuutta, jonka Linnan romaani muodostaa. Linnan teos oli muutamassa kuukaudessa kehkeytynyt kansallisomaisuudeksi, jonka pidetyimpiä kohtia toisteltiin kaikkialla, missä ihmiset tapasivat toisiaan. Lentävä lauseet vakiintuivat.

Laineen Tuntemattoman sotilaan ansiot ovat enimmäkseen perinteisen realistisen sotaelokuvan ansioita, vaikka elokuvasta – onniteltavasti – puuttuukin kaikkinainen verellä ja väkivallalla mässäily, siis se puoli, jota Linna tarkoitti sanoessaan, ettei pidä tarkoituksenmukaisena sotaa käsittelevää kirjaa, joka on kuin "lihakaupan näyteikkuna". Keinojen ja tyylilajin suhteen elokuva ei irtaannu tukevasta perusrealismista, joskin linja sallii myös pieniä poikkeamia: Hauhian lyhyt käynti näyttämöllä ja siihen liittyvä kohtalonomaisuuden painottaminen saa tuekseen äkillisen pätkän sisäistä monologia.

Lehdon ja Hietasen kuolemat ovat sekä tunnettuja että muistettavia kohtauksia, ja aivan yhtä mieleenjäävä on Mäkilän kaatuminen: nopea ristikuva, yksilön häviäminen, samalla tuntu elämän jatkumisesta. Muutamat jaksot, kuten myös toistuva otos ruumiita raahaavasta hevosesta savun täyttämässä metsässä, ovat hyvin ilmaisevaa visuaalista hahmotusta. Erittäin onnistunut on niin ikään dokumenttimateriaalin niveltäminen näyteltyyn, uuteen materiaaliin. Tästä on tullut tyyliäluova elementti, joka tuottaa tulokseksi taitavasti puolidokumentaarisen vaikutuksen.

Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa tiheä savu on laskeutunut metsän ylle. Kuvassa on tavoitettu jotakin olennaista elämän läpituntemattomasta, sattumanvaraisesta, julmasta oikullisuudesta. Varmasti tässä nimenomaisessa otoksessa kuvaajan osuus on ollut ratkaiseva, mutta elokuvassa on kuoleman työskentelystä muita aineksia, tasoja, välähdyksiä, jotka kertovat kaiken tämän olleen osa Edvin Laineen näkemystä. Hän itse puhuukin juuri tämän kohtauksen yhteydessä "kuoleman kourasta". Jos on nähnyt Tuntemattoman sotilaan täpötäydessä elokuvateatterissa nuoren yleisön kanssa – ajankohta voi olla 1950-luku, 1970-luvun alku tai 1980-luvun puoliväli – tietää myös, että tuo taso välittyy konkreettisesti. Elokuva kertoo jotakin kestävää elämän hauraudesta ja kuolemisen sattumanvaraisuudesta. Mikä muu voisikaan olla sotaelokuvan aihe?

Laineen ohjaajanansiot tunnustettiin laajalti ulkomaillakin, esimerkiksi Sight and Soundin arvostelija vertasi Laineen hahmotusta Pabstin teoksiin. Silti on ehkä vähemmän olennaista miettiä sitä, mihin Tuntematon sotilas sijoittuu kuuluisien sotaelokuvien joukossa, kuin pysyä kotimaisessa viitekehyksessä ja huomata, miten yksi ja sama elokuva on sekä aikansa elokuvatuotannon edellytyksien summa (tai niiden ylitys) että samalla mitä merkillisin poikkeustapaus (juuri samasta syystä). Poikkeama Tuntematon sotilas on jo sikäli, että sillä suomalaisena sotaelokuvana ei yllättäen ole oikeastaan minkäänlaista edeltäjää. Aihepiiriin liittyivät uskollisesti vain sotilasfarssit, jotka yhtä kaikki toteuttivat tärkeää kansanpsykologista tehtävää manatessaan farssin muodoin ja rauhanaikaisin riitein pois sodan muistoa. Muuten tuntuvat tyypillisiä tilintekoja olleen lyhyet, dramaattiset katkelmat jo turvallisesti rauhanaikaan ankkuroituneiden tarinoiden sisällä: hyvä esimerkki on entisen radioreportterin ja sotakirjeenvaihtajan Veikko Itkosen tuottama ja ohjaama Silmät hämärässä (1952). Erityisasemaa vahvistaa sekin, että Tuntemattomalla sotilaalla ei ollut myöskään varsinaista seuraajaa: Ville Salmisen Evakko (1956) ja Aarne Tarkaksen Rintamalotta (1956) syntyivät Tuntemattoman sotilaan vanavedessä, Fennada-Filmin yrityksinä hyödyntää menestykselliseksi osoittautunutta sota-aihetta, mutta varsinaisina sotaelokuvina niistä tuskin voidaan puhua. Episodit ja katkelmat jatkuivat, kunnes Mikko Niskasen – Tuntemattoman sotilaan Mielonen – kolme ensimmäistä elokuvaa muodostivat oman saarekkeensa 1960-luvun alkuvuosina. Kenties suhtautumista vaikeutti käynnissä ollut aateprosessi, sama alitajuinen ambivalenssi suhteessa sotaan, mitä Linnan romaani niin suurenmoisesti ilmensi.

Tuntematon sotilas merkitsi poikkeamaa siinäkin mielessä, että Linnan näkemys oli perinjuurin yhteismitaton tuottaja Särkän jäykästi konservatiivisen, oikeistolaisen imperiumin kanssa. Ehkä jälkiviisaasti voi sanoa, ettei kukaan muu kuin Edvin Laine olisi voinut ryhtyä ohjausurakkaan; ainoa toinen mahdollisuus eli Matti Kassila oli vielä kovin nuori ja ilmeisen kokemattomaksi katsottu. Parista Niskavuori-elokuvasta lähtien Edvin Laineelle oli uskottu suurimuotoisempia tehtäviä kuin muille, ja joka tapauksessa hänen persoonassaan oli oikeaa aseistariisuvaa hurjuutta. Laineen energisissä käsissä Tuntemattomasta sotilaasta tuli SF:n suurin voimannäyte, kokoava esitys siitä, mihin suomalainen elokuva jaksoi nousta, kun inspiraatio oli todellinen, kaikkien mukanaolijoiden jakama. Samaan hengenvetoon on sanottava, että mahdollisuutta nousta Linnan romaanin tasolle ei ollut, taustan muistaen ei voinut olla. Tuntemattoman sotilaan elokuvaversion koko totuus on juuri tässä skismassa: mahdottomuudessa olla yhtä kuin Linnan romaani, samalla kun oli täysin luonnollista, että elokuvamme summa perustui "kansalliskirjallisuuteen" eikä alkuperäiskäsikirjoitukseen.

Elokuvaan on lähinnä poimittu romaanin muistettavia huippukohtia, valittuja paloja; henkilöistä ja heidän kohtaloistaan ei synny samanlaista orgaanista kokonaisuutta kuin kirjassa. Jos romaani kuvaa ihmisiä sodan jaloissa, elokuva keskittyy enemmän tyyppeihin: osuviin puupiirroksiin, pikaluonnoksiin, jotka vastasivat ajankohdan yleisiä mentaalisia kuvia. Monista henkilöistä välittyy myös herkkä puoli, lapsi ihmisessä, mutta yleisesti ottaen hahmot piirtyvät epätasaisesti, heidän läsnäolonsa aste vaihtelee. Lähestymistavan seurauksena antoisimpia ovat eksentriset hahmot ja suunsoittajat, jotka ovat lähimpänä sketsiperinnettä ja saavat siten sanottavansa esiin pelkistetyissä puitteissa. Yleensä vuoropuhelu on painotettu niin, että huumorin terä tai toisaalta lentävien lauseiden jo vakiintunut asema Linnan luomassa kansallismytologiassa tulee varmasti huomatuksi.

Elokuvan henkilöhahmojen ongelmallisuus ei liity näyttelijöiden pätevyyteen, vaan perustavanlaatuisella tasolla heidän ikäänsä. Kaikkein ilmeisin epäsuhta on Rahikaisen tapauksessa. Kukaan tuskin epäilee Kaarlo Halttusen kykyjä, mutta tuolloin 46-vuotias näyttelijä oli epäilemättä mahdottoman edessä esittäessään Linnan parikymmenvuotiasta henkilöä. Ongelma voidaan täsmentää yksinkertaisesti luettelemalla näyttelijöiden syntymävuosia: Leo Riuttu 1913, Kosti Klemelä 1920, Heikki Savolainen 1922. Sota vanhentaa ihmisen nopeasti: tämä on Linnan pääaiheita, jonka hän ilmaisee tuhansin eri vivahtein, syvällisesti ja tehokkaasti. Onko näin ollen aihetta lainkaan painottaa henkilöiden naturalistisessa katsannossa väärän näköistä ikää? Mielestäni on, ja ellei muuten, niin sen välähtävän hetken vuoksi, jolloin he elävät vielä nuoruuttaan, sanotaan sitten päivää tai vaikka minuuttia ennen kuin varjo käy heidän ylitseen. Kasvot ovat tällaisessa elokuvassa ensisijaista todistusaineistoa, ja esimerkiksi juuri Halttusen tapauksessa hänen ikänsä eliminoi muutamia rikkaimpia mahdollisuuksia.

Vastapainoksi Laineen elokuva antaa ansioita, joiden merkitystä ei sovi aliarvioida. Jos kirjan useimmat henkilöt ovat 20 ikävuotensa molemmin puolin ja heidän rysähdysmäisestä, imaisevasta aikuistumisestaan, heidän vanhenemisensa äkillisyydestä ja kasvojen pelottavasta muutoksesta välittyy inhimillisen kulumisen murhenäytelmä, elokuvaversio kertoo toisen, dokumentaarisesti merkitsevän tarinan. Monet näyttelijöistä olivat itse ehtineet olla rintamalla, ja nopeasti tehtyyn elokuvaan on tarttunut henkilökohtaisten muistojen mukanaolo, niiden oma dramatiikka, näin oikeastaan sitä paremmin siksi että elokuva tehtiin nopeasti, hengästyneesti ja spontaanisti, ensi hetken innostuksen vallassa. Vastakkain on tässäkin kaksi aspektia: Linnan houkuttelevuus kuvittamiseen, toisaalla tehtävän muuttuminen hyvin vaikeaksi silloin, kun hänen tekstinsä koko monitahoisuuteen yritetään ottaa kantaa toisen ilmaisuvälineen keinoin.

Kun Tuntemattoman sotilaan rooleihin oli löydetty "oikeat" näyttelijät, puitteet eivät sallineet heidän kohota yli tyypittelyn rajoituksien. Näyttelijöiden ikä sinetöi asetelman, jossa sodan työskentely ihmiskasvoilla – joilla elokuva heijastaa sisäisen elämän kuohuja – jäi olennaiselta osalta toteutumatta. Vuoden 1955 katsoja täydensi elokuvaa romaanin vaikutelmilla. Koska suunnilleen jokainen katsoja oli lukenut romaanin, vuorovaikutus oli hyvin todellista. Jälkeenpäin prosessi on kääntynyt. Sitä mukaa kun kaikki ovat nähneet elokuvan, kirjan koko rikkautta on yhä vaikeampi lukea. Tästäkin syystä Jouko Turkan teatterisovitukset ja Rauni Mollbergin uusi elokuvaversio (1985) ovat olleet tervetulleita: toisilleen ristikkäisinä, ilman että millekään sovituksista asetettaisiin viimeisen sanan painolastia, ne valaisevat aihetta eri puolilta, ja Linnan räjähdyspanos saa takaisin alkuperäisiä ulottuvuuksiaan.

"He pyrkivät kaikki nauramaan mitättömimmällekin asialle. Kolmatta tuntia oli kuolema surrannut korvissa ja he elivät sentään vielä. Olipa kyllä syytä hymyyn."

Näin tiivistää Linna miestensä tarpeen nauraa. Yleensäkin huumori on Linnalle filosofinen seikka, maailman ydinainetta, jota vasten murhenäytelmän syvyys mitataan, ymmärretään ja aistitaan. Huumorin kautta näyttäytyy välähdyksenä menestyksien ja tuhlauksien järkyttävyys ja käsittämättömyys. Laineen elokuvassa huumori on pitkälle mauste ja lisä: sitä ilmenee sutjakkaissa repliikeissä. Sen sijaan visuaalisin keinoin syntyvä huumori on raskasliikkeistä tai sitä ei ole lainkaan. Myöskään Linnan nopeat ja psykologisesti ilmaisevat tunkeutumiset henkilöittensä tajuntaan, enempää kuin tähän liittyvä joukkopsykologisten tekijöiden kouraisu, eivät kuulu Laineen havittelemaan alueeseen, mutta ne eivät oikeastaan kuulu koko sen perinteisen elokuvan kenttään, jonne Tuntemattoman sotilaan toteutus sitoutuu.

Ehkäpä juuri kokonaisvaltaisuus on se koetinkivi, joka erottaa Linnan romaanin ja Edvin Laineen elokuvan. Niinpä ei ole mitään yllättävää siinä, että elokuvasta puuttuvat romaanin niin sanotut filosofiset kerrokset. Elämän ja kuoleman kokonaisuus, tappamisen oikeutus ja velvoite, isänmaan käsite, menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä ovat aiheita, jotka elokuvassa jäävät sivuun, kenties "epäelokuvallisuuttaan". Mutta ehkä oireellisesti ja tyypillisesti sama perusero on havaittavissa myös toiminnan kuvauksessa. Henkilöistä jää varjomaisimmaksi Rahikainen, tuo vilkas ja alituiseen kaupankäyntiin viehtynyt hahmo, "jota varten Petroskoi tuntuu tehdyltä romuineen, nälkäisine asukkaineen, naisineen, sokkeloineen, suurine armeijan varikkoineen". Miksi näin tapahtuu? Ehkäpä siksi, että Tuntematon sotilas kaikessa ansiokkuudessaan ja suorituksensa ainutlaatuisuudessa on sittenkin enemmän yksittäisten tilanteiden, tyyppikuvien ja repliikkien tallennus kuin ihmisen koko olemista eli tekoja, sanoja, sosiaalisia kontakteja ja kollektiivista elämistä kokonaisuutena hahmottava elokuva.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1989 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 5.