Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Erkki Karu ja hänen aikakautensa

Kari Uusitalo

Erkki Karu oli koko 1920-luvun aina 1930-luvun alkuun asti suomalaisen elokuvan kiistaton johtohahmo ja primus motor. Sekä Suomi-Filmin että Oy Suomen Filmiteollisuus -yhtiön perustajiin kuulunut Karu tuotti 37 näytelmäelokuvaa ja noin 160 eripituista dokumenttielokuvaa. Omia ohjauksia syntyi 19, mm. Koskenlaskijan morsian (1923), Nummisuutarit (1923) sekä Nuori luotsi (1928).

Suomalaisen elokuvan varhaishistoriassa kuuluu oma kunniapaikkansa muita ylempänä helsinkiläiselle puusepän pojalle Erland Fredrik Kumlanderille. Jälkimaailma on oppinut tuntemaan ja muistamaan hänet Erkki Karuna, jota nimeä hän ryhtyi käyttämään vuodesta 1911 alkaen.

Erkki Karu syntyi esikoisena puusepän sälli Erland Kumlanderin perheeseen huhtikuun 10. päivänä 1887; äiti Hilma Maunula oli siviilisäädyltään piika. Äiti kuoli pojan ollessa vasta kuusivuotias, ja isä muutti Erkin ja tämän kaksivuotiaan sisaren kanssa ensin 1895 Poriin, sieltä kolme vuotta myöhemmin Loimaalle ja edelleen vuonna 1900 Saloon. Loimaalla hän solmi uuden avioliiton, jonka myötä Erkki Karulle syntyi vuosina 1903‒08 kaikkiaan neljä sisaruspuolta. Kun isän uudella puolisolla oli ensimmäisestä avioliitosta kaksi tytärtä, merkitsi tämä sitä, että Erland Kumlanderilla oli parhaimmillaan kymmenen suuta huollettavanaan.

Isänsä leskeysvuodet 1893‒97 nuori Erkki Karu vietti ainakin osittain isänsä kahden sisaren luona Harjavallassa, supisuomalaisen luonnon keskellä, lähimain korvessa. Sisaret olivat veljeään vanhempia ja myöhemmällä iällään hartaan uskonnollisia. Näillä Karun lapsuusvuosilla oli oma tärkeä osuutensa hänen emotionaaliseen kehitykseensä.

Erkki Karu oli käsistään kätevä ja taiteellisilta taipumuksiltaan monipuolisen lahjakas. Varhaisnuoruudessaan hän työnteli höylää puuseppäisänsä apuna ja osallistui tämän Helsinkiin suuntautuville myyntiretkille. Kuusitoistavuotiaana, 1903, Karu pääsi salolaiseen leipurinliikkeeseen oppipojaksi, mutta siirtyi jo samana vuonna kultaseppäharjoittelijaksi, aluksi Salossa, sitten Hangossa ja talvesta 1907 alkaen Helsingissä. Helsinkiin muuttaessaan Erland Fredrik Kumlander samalla vaihtoi sukunimensä Kultavaaraksi, jota nimimuotoa hän sitten käytti runsaat neljä vuotta.

Uran alku teatterissa

Hangon vuosinaan Erkki Karu oli oppinut auttavasti käyttämään ruotsinkieltä. Helsinkiin muutettuaan hän alkoi ottaa lausuntatunteja näyttelijä Carola Avellanilta ja taiteilija Onni Savolalta. Näyttelijänura kiinnosti nyt häntä, ja syksystä 1907 hän saikin kiinnityksen Kaarlo Karin Suomalaiseen Teatteriseurueeseen, aluksi järjestäjänä ja kulissimaalarina sekä pienten sivuosien esittäjänä. Seurueen kanssa Erland Kultavaara neljän seuraavan vuoden aikana kiersi Suomen moneen kertaan ristiin rastiin aina Torniota myöten. Taidon karttuessa Karu vuoden 1911 lopulla irtautui Karin seurueesta ja perusti oman näyttämöyrityksen, aluksi nimeltään Kiertue Erkki Karu ja sittemmin Kiertuenäyttämö (Joht. Erkki Karu). Mukanaan hän vei Karin kiertueeseen usean vuoden ajan kuuluneen näyttelijän Elli Kylmäsen ‒ hänestä tuli uuden kiertueen primadonna ja vuodesta 1915 myös Erkki Karun puoliso.

Vuonna 1915 Erkki Karu hajoitti kiertueseurueensa ja perusti Lempäälään lavasteverstaan, jossa tilaustyönä valmisti kulisseja ja taustafondeja näyttämöille eri puolilla maata. Jo seuraavan vuoden kesällä hän sai kuitenkin kiinnityksen Forssan Työväen Näyttämön johtajaksi. Työsuhde jäi odotettua lyhyemmäksi, kun teatterin toiminta kansalaissodan puhjettua talvella 1918 keskeytyi puolentoista vuoden ajaksi. Forssan teatterihistorian kirjoittajan Hannu Lahtosen mukaan Karun johtajakausi merkitsi lyhyydestään huolimatta paikallisen näyttämön voimakautta. Karu "oli erittäin monipuolinen taiteilija ja vaikutti ratkaisevasti myös forssalaisen teatteritoiminnan kehittymiseen".

Siirtyminen elokuvataiteen pariin

Kansalaissodan jälkeen Erkki Karu palasi uudelleen kulissiverstaaseensa Lempäälään, mutta hänen ajatuksensa askartelivat jo muualla. Elokuvataiteella oli ikää runsaat parikymmentä vuotta, ja Suomessakin oli elokuvateattereita jo alun toistasataa. Sekä vakavana draamana että keveänä komediana elokuvataide oli tehnyt läpimurtonsa jo monessa maassa, ja sekä Ruotsin että Tanskan esimerkit osoittivat, että pienikin maa saattoi elokuvien tuottajana olla suurvalta. Että meilläkin voi syntyä kansainvälisesti merkittäviä elokuvaohjaajia, siitä olivat esimerkkeinä sekä Mauritz Stiller että Konrad Tallroth, jotka kumpikin olivat 1910-luvulla tehneet näyttävän uran Tukholmassa Svenska Biografteaternin palveluksessa. Miksipä ei näiden kahden nimen rinnalle voisi nousta kolmaskin kansainvälisesti tunnettu suomalainen ohjaaja ‒ Erkki Karu?

Ennen maamme itsenäistymistä oli Suomessa näytelmäelokuvia tehty vasta parisen tusinaa, ja niiden taiteellinen taso oli ollut täysin provinsiaalisella tasolla. Mutta periaatteessa meillä oli toki kaikki mahdollisuudet nousta varteenotettavaksi tuottajamaaksi ja suomalaisten tuottajien kilpailla kotoisin aihein ulkomaisten elokuvien kanssa. Se edellytti kuitenkin sitä, että harrastelijamaisesta puuhastelusta oli siirryttävä jatkuvaan ja järkevästi organisoituun tuotantotoimintaan. Aiheiden valintaa Karu ei pitänyt ongelmana ‒ Suomea usean vuoden ajan kolunneena kiertuenäyttelijänä hän uskoi tarkkaan tietävänsä, mistä meikäläinen yleisö piti ja mitä se halusi nähdä. Ongelman muodostivat tuotannon organisointi, rahoituksen järjestäminen ja muiden asiasta todella kiinnostuneiden löytäminen.

Ensimmäisen vakavan yrityksen löytää potentiaalisia yhtiökumppaneita Erkki Karu teki syksyllä 1918 Helsingissä käydessään. Äsken päättynyt kansalaissota heitti vielä varjojaan, eivätkä tunnustelut tuottaneet tulosta. Ajatus ei kuitenkaan jättänyt Karua rauhaan. Talvella 1919 hänestä tuli uuden tamperelaisen Sointu-elokuvateatterin osakas ja sen ohjelmistosta vastaava henkilö. Tästä tehtävästä Karu luopui jo puolentoista kuukauden kuluttua, mutta oli käyttänyt ajan tarkkaan teatterin esittämiä elokuvia oppimismielessä katsellen. Seuraavana kesänä hän oli jo valmis ensimmäisen kerran käytännössä kokeilemaan omia kykyjään elokuvaohjaajana. Kuvaajanaan Suomen Biografi Oy:stä lainattu kameraveteraani Frans Ekebom Karu ohjasi omien käsikirjoitustensa pohjalta kaksi lyhyttä farssia Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma. Ulkokuvat otettiin Tampereen lähellä Teiskossa ja sisänäkymiä varten rakennettiin tamperelaisen raittiusyhdistys Taiston pihamaalle vaatimattomat lavasteet.

Näissä ensimmäisissä elokuvayritelmissään Karu ilmeisen tietoisesti jäljitteli teatteri Soinnussa näkemiään amerikkalaisia slapstick-komediota. Säilyneissä katkelmissa kiinnittyy huomio ulko- ja sisäkuvien jatkuvaan ja onnistuneeseen limittämiseen sekä siihen, että juoni kaiken aikaa kulkee reippaasti eteenpäin. Karun kyky tajuta elokuvan ilmaisukeinot ja kerrontatapa sekä käyttää niitä hyväkseen on jo näissä ensimmäisissä harjoitelmissa selvästi havaittavissa.

Syksyllä 1919 Erkki Karu saapui jälleen Helsinkiin, mukanaan Tampereella työskennellyt lavastustaiteilija Martti Tuukka. Ilmapiiri oli tällä kertaa selkeästi suotuisampi ‒ joulukuussa 1918 olivat muutamat varakkaat liikemiehet perustaneet edellä jo mainitun, lähinnä elokuvateatteritoimintaa harjoittavan Suomen Biografi Osakeyhtiön, ja lokakuussa 1919 oli valtioneuvostolle jätetty vahvistettavaksi Suomen Biografi Oy:n, kustantaja Holger Schildtin, arkkitehti Carolus Lindbergin sekä näyttelijöiden Adolf Lindfors ja Konrad Tallroth perustaman Ab Finsk Filmkonst ­‒ Suomen Filmitaide Oy:n yhtiöjärjestys. Kumppaneiksi omaan yhtiöönsä Karu sai Tuukan lisäksi myös ohjaaja Teuvo Puron, lavastaja Carl (Karl) Fagerin ja koristemaalari Ilmari Matssonin. Nimeksi uudelle yritykselle hyväksyttiin Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo, joka kuitenkin jo helmikuussa 1921 päätettiin muuttaa iskevämmästi Suomi-Filmi Oy:ksi.

Suomi-Filmin alkuvuodet

Koska Suomen Filmikuvaamon yhtiömiehillä oli varoja sijoitettavanaan yritykseensä vain vaatimattomat 100 000 markkaa, pyrittiin ensimmäisten kuukausien filmaustoiminta rahoittamaan muulla tavoin. Yhtiöjärjestyksen mukaan Suomen Filmikuvaamon tarkoituksena oli "kuvata ja myydä filmituotteita, harjoittaa filmiteollisuutta, sekä sen ohella näyttämövarusteiden ja koristeiden valmistusta ja kauppaa". Pääpaino toiminnassa oli aluksi jälkimmäisellä sektorilla: lavaste- ja kulissiverstaan saamien tilaustöiden tuotto käytettäisiin elokuvien valmistamiseen siihen saakka kunnes "filmiteollisuudenkin" harjoittaminen kävisi kannattavaksi. Tavoitteena tietenkin oli, että tuo päämäärä saavutettaisiin mahdollisimman pian.

Erkki Karu oli uuden yhtiön itseoikeutettu toimitusjohtaja, ja myös perustajaosakkaista ainoana sen palveluksessa kokopäivätoimisesti. Ensimmäiset elokuvat sai kuitenkin ohjattavakseen Teuvo Puro; muita alkuvuosien vierailevia ohjaajia olivat Jussi Snellman, Konrad Tallroth, Carl Fager, Jalmari Lahdensuo ja Harry Roeck Hansen. Aktiivisen ohjaajanuransa Suomi-Filmissä Karu aloitti talvella 1922: kaksikelaisella, erilaisia kuvaustrikkejä kokeilevalla kaupunkilaisfarssilla Kun isällä on hammassärky sekä Väinö Katajan romaaniin perustuvalla suomalaiskansallisella maalaisaiheella Koskenlaskijan morsian.

Tämä yhtiön kuudentena näytelmäelokuvana vuoden 1923 alussa ensi-iltansa saanut draama oli Suomi-Filmin elokuvista ensimmäinen, jonka taloudellisesta tuloksesta tuli voitollinen. Myös taiteellisessa mielessä Koskenlaskijan morsian merkitsi Erkki Karulle voitokasta läpimurtoa ammattinsa osaavana suomalaiskansallisena elokuvantekijänä. Menestyksen kruunasi saman vuoden syksyllä nähty Karun seuraava ohjaustyö, Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmän ensimmäinen elokuvasovitus. Tämä Karun suomalaiskansallinen linja jatkui myöhemmin mm. elokuvilla Myrskyluodon kalastaja (1924), Muurmanin pakolaiset (1927), Nuori luotsi (1928) ja Meidän poikamme (1929), joiden parissa ohjaaja myös saavutti parhaat mykkäfilmin aikaiset yleisö- ja arvostelumenestyksensä.

Tiet eroavat, SF syntyy

Noina 1920-luvun alkupuoliskon vuosina Suomi-Filmillä oli kotimaisilla näytelmäelokuvamarkkinoilla lähes monopoliasema. Ensimmäiset vakavastiotettavat kilpailijat ilmestyivät vasta kymmenluvun viimeisinä vuosina, ja nekin jäivät kaikki iältään korkeintaan parin kolmen elokuvan mittaisiksi. Yhtiön asemaa vahvisti merkittävästi vuonna 1926 tapahtunut Suomen Biografi Oy:n osakenemmistön osto ‒ kaupan tuloksena yhtiö yhdellä kynänpyyhkäisyllä sai haltuunsa kymmenen suurta elokuvateatteria maan suurimmissa kaupungeissa ja Suomen sillä hetkellä laajimman elokuvavuokraamon kaikkine edustuksineen.

Toisaalta tähän edulliselta tuntuneeseen kauppaan sisältyi Erkki Karun elämässä vuonna 1933 tapahtuvan suuren romahduksen ensimmäinen siemen ‒ Suomen Biografin ostohinta 9 000 000 markkaa ylitti ostajayhtiön osakepääoman 4,5-kertaisesti, ja vuonna 1929 maassa alkanut pula-aika heikensi voimakkaasti Suomi-Filmin kannattavuutta ja maksuvalmiutta. Sen seurauksena määräysvalta yhtiössä siirtyi vähitellen rahoittajapankin haltuun, mistä seurauksena oli Karun riitautuminen Suomi-Filmin johtokunnan muiden jäsenten kanssa ja jääminen yksin ratkaisevassa voimainmittelössä kesällä 1933. Tilannetta pahensivat Erkki Karun vuodesta 1928 hellimät, täysin epärealistisiksi osoittautuvat suunnitelmat 20-kerroksisen pilvenpiirtäjän rakentamisesta Helsingin keskustaan Suomi-Filmin uudeksi toimitaloksi. Tätä hanketta Karu puski itsepäisesti eteenpäin aina kolmen vuoden ajan, jättäen juoksevien asioiden hoidon yhtiössään entistä enemmän toisten tehtäväksi.

Erkki Karun ja Suomi-Filmin tiet erosivat elokuussa 1933. Suomi-Filmin uudeksi toimitusjohtajaksi nimitettiin aluksi varatuomari Aarne Wuorenheimo, sitten tamperelainen elokuvayrittäjä Väinö Mäkelä ja vihdoin joulukuussa 1936 varatuomari Matti Schreck. Tuotantopäälliköksi ja yhtiön pääohjaajaksi kutsuttiin lokakuussa 1933 lainopin ylioppilas Risto Nylund, joka uuteen tehtävään astuttuaan suomensi sukunimensä Orkoksi. Mutta Erkki Karukaan ei lannistunut ‒ "kaiken muun ne vievät, mutta ei konstia kourasta", hän vannoi. Luottamus omiin kykyihin ja taitoihin oli yhä edelleen tallella, vaikka jälleen kerran oli aloitettava pohjalta ponnistaen.

Jo runsaat kaksi kuukautta Suomi-Filmistä lähtönsä jälkeen Karu lokakuun lopussa 1933 perusti asianajajansa varatuomari Niilo Lahtisen ja professori Viljo Ylöstalon kanssa erittäin vaatimattomalla, vain 30 000 markan suuruisella osakepääomalla uuden, Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) -nimisen elokuvavalmistamon, joka merkittiin kaupparekisteriin seuraavan vuoden tammikuussa. Kun uuden yhtiön ensimmäisen elokuvan kuvaus käynnistyi kesällä 1934, Lahtisen ja Ylöstalon tilalle vaihtui kaksi aktiivista elokuvamiestä: filosofian maisteri T.J. Särkkä ja Suomi-Filmissä yhtiön alkuvaiheista saakka työskennellyt elokuvaaja Eino Kari, Erkki Karun puolison sisarenpoika. Suomen Filmiteollisuudessa Särkkä oli aluksi lähinnä vain rahoittajana, mutta Karun joulukuussa 1935 tapahtuneen yllättävän kuoleman jälkeen päävastuu toiminnan jatkamisesta siirtyi Särkän harteille.

Karu ohjaajana

Uudessa yhtiössään Erkki Karu ehti ohjata vain kolme elokuvaa. Niistä ensimmäinen, joulukuussa 1934 valmistunut Meidän poikamme ilmassa me maassa oli yleisönsuosion suhteen pettymys, mutta seuraavat kaksi ‒ Agapetuksen farssiin perustunut tavaratalokomedia Syntipukki ja Minna Canthin näytelmän pohjalta ohjattu maalaiselämän kuvaus Roinilan talossa ‒ saivat kumpikin hyvän vastaanoton. Oy Suomen Filmiteollisuuden jatkuvuus oli näin varmistettu.

Kuollessaan Erkki Karu oli vasta 48-vuotias. Kuolinsyy oli aivokalvontulehdukseen johtanut, vedosta aiheutunut korvasärky. Vain kuudentoista vuoden mittaiseksi jäävän aktiivisen elokuvamiehen uransa aikana hän ehti tuottaa 37 näytelmäelokuvaa sekä noin 160 eripituista dokumenttielokuvaa. Omia ohjaustöitä Karulle kertyi kaikkiaan 19, ja ne voidaan ryhmitellä muutamien suurien päälinjojen alle:

1) kevyet, harjoitustöiden luonteiset lyhyehköt farssit: kesällä 1919 ohjatut Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma sekä talvella 1922 toteutettu Kun isällä on hammassärky ja syys‒lokakuun vaihteessa 1927 viikossa ohjattu Runoilija muuttaa;

2) perinteiset suomalaiskansalliset maalaisaiheet Koskenlaskijan morsian ja Nummisuutarit (kumpikin 1923) ynnä äänielokuvat Tukkipojan morsian (1931) ja Roinilan talossa (1935). Ainoastaan Tukkipojan morsian pohjautui Karun omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, muut kolme olivat suomalaisen klassikkokirjallisuuden filmatisointeja;

3) ohjaajalleen läheiset meriaiheet Myrskyluodon kalastaja (1924) ja Nuori luotsi (1928);

4) kaupunkilaiselämää vaihtelevalla menestyksellä parodioivat salonkielokuvakokeilut Suvinen satu (1925) ja Voi meitä! Anoppi tulee (1933) sekä tavaratalofarssi Syntipukki (1935). Tähän ryhmään olisi liittynyt myös Karun seuraavaksi työkseen suunnittelema musta komedia Onnenpotku (1936);

5) isänmaallisiksi aatedraamoiksi luonnehdittavat Muurmanin pakolaiset (1927) sekä dokumentaarisia piirteitä tavoitteleva kolmiosainen sotilaselämän sarja Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa me maassa (1934); ja

6) dokumentaarisluonteiset tilaustyöt Finlandia (1922) ja Ne 45000, joissa kummassakin Karu oli yksi ohjaajatyöryhmän jäsenistä.

Liikkuessaan kansallisten aiheiden parissa Erkki Karu tavoitti parhaiten suuren yleisön mieltymykset. Ohjaajana hän oli elämänsä loppuun saakka pohjimmiltaan yhä edelleenkin kiertuenäyttämön johtaja. Elokuvien juonirakenteen hän kyllä hallitsi, samoin griffithmäisen limittäin kertomisen taidon. Takautumia, kaksoiskopiointeja ja muita elokuvatrikkejä hän osasi käyttää, samoin liikkuvaa kameraa jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Kameran asettelussa Karu sen sijaan viimeiseen ohjaustyöhönsä saakka viljeli samantapaisia näyttelijöiden sijoituksia, joihin hän oli tottunut puhenäyttämövuosinaan: henkilöt kuva-alassa kasvot päin kameraa myös keskenään keskustellessaan. Kuten Hans Kutter Uutisaitassa jälkikäteen vuonna 1943 totesi: "Hänen kameranasettelunsa oli mahdollisimman helppotajuista ja yksinkertaista. ‒ ‒ Ohjaajana hän oli ottanut vaikutteita luontoa rakastavilta Stilleriltä ja Sjöströmiltä, mutta säilyttänyt melkein kuivuuteen asti asiallisen 'Karumaisen' käsittelytapansa, joka vetää paksun viivan ja huutomerkin jokaisen käänteen alle ja perään." Myös Karun viljelemä huumori oli varsin rahvaanomaista ja liioittelevaa. Tappelukohtauksia hän suorastaan rakasti, eikä niissäkään hyväksynyt sijaisnäyttelijöiden käyttöä. Vaarallisetkin kohtaukset ‒ esimerkiksi Nuoren luotsin merihätäjaksot ‒  oli näyttelijöiden tehtävä itse.

Elokuvaohjaajana Erkki Karu oli tarkka, määrätietoinen ja päättäväinen jääräpäisyyteen saakka, tavattoman keskittymiskykyinen ja uuttera. "Heti ensi näkemältä kiinnyin tuohon pitkään ja rauhalliseen mieheen. Erkki Karussa oli todella jotain valloittavaa. Ja vain harvoin olen elämäni aikana nähnyt kenenkään miehisen miehen kasvoilla niin hyvää ja valoisaa hymyä", eritteli Muurmanin pakolaisissa näyttelijänä mukana ollut Markus Rautio muistelmissaan vuosia jälkeenpäin. "Vaikeudet olivat suuret ja kapitaalista tiukkaa, mutta yhtiön tarmokas toimitusjohtaja ei antanut minkään esteen häiritä itseään. ‒ ‒ Erkki Karu oli mainio organisaattori, mutta luovana taiteilijana hän vasta oli omalla alallaan."

Suomalaisen elokuvan primus motor

Erkki Karun äkillinen kuolema joulukuussa 1935 jätti suomalaisten elokuvaohjaajien eturiviin miehenmentävän aukon. Kotimainen elokuva oli kuitenkin raskaiden pulavuosien ja äänielokuvan tulon aiheuttamien ongelmien jälkeen tuolloin juuri päässyt uuden, voimakkaan nousun alkuun, ja uudet tekijät olivat valmiina astumaan poismenneen saappaisiin. Karun työtä Oy Suomen Filmiteollisuudessa jatkoi T.J. Särkkä, alkuvuosien sivustatukenaan aikaisemmin turkulaisessa Lahyn-Filmissä koko 1920-luvun ajan työskennellyt Yrjö Norta; Suomi-Filmissä tuotannonjohdosta vastasi yhtiön uusi pääohjaaja Risto Orko, ammattitaidoltaan vähintäänkin tasavertaisena työkumppaninaan yhtiöön toiseksi ohjaajaksi kesällä 1935 kiinnitetty nuori Valentin Vaala. Ja koko 1930-luvun jälkipuoliskon jatkunut mahtava nousukausi toi markkinoille kosolti muitakin ohjaajia ja antoi heille toistuvia työtilaisuuksia. Olisiko Erkki Karu tuolloin, jo 50 vuotta täytettyään, pystynyt vastamaan näihin haasteisiin?

Joka tapauksessa Erkki Karu oli suomalaisen elokuvamaailman kiistaton johtohahmo ja primus motor koko 1920-luvun ajan aina vuoteen 1933 saakka. Erkki Karun ja Suomi-Filmin teiden eroamista syksyllä 1933 kommentoi yleisölehti Elokuva-Aitta palstoillaan seuraavaan tapaan: "Erkki Karu on jättänyt Suomi-Filmin. Se on ollut huomiotaherättävin uutinen kotimaisen elokuvatuotannon alalla viime viikkoina. Se on tavallaan huomiotaherättävin uutinen koko kotimaisen elokuvan olemassaolon ajalta. Sillä Erkki Karulla on ollut paljon sanottavaa tällä alalla ja oltakoon hänen tuloksistaan mitä mieltä tahansa, ei häntä voida moittia ainakaan yritteliäisyyden puutteesta. Hän on johtanut kotimaista filmituotantoa diktaattorimaisesti. Hänellä on ollut hallussaan kaikki elokuvan salkut."

Eräs vaikutusvaltainen kanava oli vuonna 1923 perustettu Suomen elokuva-alan keskusjärjestö Suomen Biografiliitto ry, nykyinen Suomen Filmikamari. Liiton ensimmäisenä puheenjohtajana aina vuoteen 1931 saakka oli järjestön syntysanojen lausuja Abel Adams. Erkki Karu tuli mukaan Suomen Biografiliiton toimintaan vuonna 1926, ja viisi vuotta myöhemmin hänet valittiin Adamsin jälkeen liiton puheenjohtajaksi, mitä tehtävää Karu hoiti neljän seuraavan vuoden ajan. Kun helsinkiläinen kinokuningas ‒ juridisesti Ruotsin kansalainen ‒ Gustaf Molin vuonna 1926 yritti päästä monopoliasemaan elokuvien maahantuojana ja oli kiinnostunut myös Suomen Biografi Oy:n ja Adamsin Filmitoimiston ostamisesta, Karu ja Adams liittoutuivat näkyvästi "trustinvastaiseksi" rintamaksi, joka korosti kansallisen yrittäjän vapauden merkitystä ja ilmoitti taistelevansa alalle pesiytyneitä muukalaisia vastaan. Tässä tarkoituksessa Suomi-Filmi ryhtyi syksyllä 1927 julkaisemaan myös omaa lehteä, Elokuvaa.

Näkijä ja tekijä

Erkki Karun näyttelijäntyötä jälkimaailma voi arvioida lähinnä kahdessa varhaisessa Suomi-Filmin elokuvassa: Ollin oppivuosissa (1920) hän esiintyi pienehkössä luihun suutarimestari Simolinin roolissa, ja seuraavana keväänä teikkaroi humalaisena juhlijana niin ikään Teuvo Puron ohjaamassa komediassa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Kumpikin rooli vaikuttaa varsin reippaasti ylinäytellyltä. Karun ääntä voi kuulla hänen viimeisen elokuvansa Roinilan talossa (1935) alkujaksossa, yhtenä kyntöhevosien hoputtajista. Ohjaamiinsa elokuviin Erkki Karu teki myös kuvauskäsikirjoitukset yleensä itse. Kynä pysyi muutenkin hänen kädessään: hän sanoitti iskelmiä ‒ Lemmen liekki leimahtaa ja Auringon lapset ovat niistä tunnetuimmat ‒ ja muunsi elokuvansa Tukkipojan morsian vuonna 1934 näytelmäksi, jonka Helsingin Kansanteatterin Ylioppilastalon näyttämö otti ohjelmistoonsa.

Musikaalisuus periytyi hänen Olavi-pojalle, joka sävelsi iskelmiä ja elokuvamusiikkia ja laati myös muutamia elokuvakäsikirjoituksia. Tytär Sinikka solmi avioliiton perheystävän, kirjailija Artturi Järviluoman pojan Juha Järviluoman kanssa. Toinen Erkki Karun suuresti arvostama kirjailija oli Erkki Kivijärvi, Helsingin Sanomien vaikutusvaltainen makutuomari ja tunnettu myös nimimerkeillä Bagheera, Leikari ja Volmar (Wolmar) Neiro. Järviluoma teki käsikirjoitukset Suomi-Filmin elokuviin Kun isällä on hammassärky, Nummisuutarit ja Pohjalaisia; Erkki Kivijärvi laati Karun kanssa Myrskyluodon kalastajan käsikirjoituksen, kirjoitti skenarion elokuvaan Suvinen satu, jossa näytteli myös toisen miespääosan, ja sai vuonna 1926 toimia apulaisohjaajana Suomi-Filmin elokuvassa Murtovarkaus.

Aatemaailmaltaan Erkki Karu oli vahvasti isänmaallinen mies, henkeen ja vereen saakka sinivalkoinen suomalainen. Elokuvan Muurmanin pakolaiset lopussa nostetaan salkoon siniristilippu Suomen itsenäisyyden kunniaksi, Karun ensimmäisessä äänielokuvassa Tukkipojan morsian soi taustamusiikkina suomalaisten kansanlaulujen ja -sävelmien loputon ketju, maamme nuorta armeijaa esiteltiin Meidän poikamme -sarjan peräti kolmessa täyspitkässä näytelmäelokuvassa. Ja Erkki Karun viimeiseksi jäänyt elokuva Roinilan talossa päättyy repliikkiin, jonka Roinilan talon isäntä osoittaa lapsilleen ja heidän kihlatuilleen: "Katsokaa näitä lainehtivia sarkoja! Olkaa uskolliset tälle esi-isienne maalle! Se antaa leivän teille ja teidän lapsillenne."

Erkki Karu oli sekä näkijä että tekijä ‒ sekoitus utopistista uneksijaa ja kylmäveristä realistia, taiteilija ja liikemies samassa persoonassa. Järkkymättömällä uskollaan omiin ja suomalaisen elokuvan mahdollisuuksiin hän sitkeästi ja määrätietoisesti uurastaen rakensi sen perustuksen, johon kotimainen elokuva 1930-luvun jälkipuoliskon suuruuden vuosinaan, 1940-luvulla ja vielä seuraavankin vuosikymmenen puolella saattoi vankasti tukeutua. Erkki Karu opetti Suomen kansan rakastamaan kotimaisia elokuvia. Siinä on hänen elämäntyönsä keskeinen ansio ja merkitys.

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1996 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 1.

Erkki Karun biografia ja elokuvat >>