Teija Sopanen

Etunimet: 
Teija Anneli
Muut nimet: 
Teija Väärä (virallinen nimi vuodesta 1976)
Teija Purhonen (entinen virallinen nimi 1970–74)
Teija Oravisto (entinen virallinen nimi 1954–64)
Kokoonpano: 
Syntymäaika: 
26.01.1933
Syntymäpaikka: 
Helsinki
Kuolinaika: 
04.10.2011
Kuolinpaikka: 
Helsinki

Biografia

Näyttelijä, tv-kuuluttaja, toimittaja, Suomen Neito

Teija Sopanen kuului niihin misseihin, joita myös värvättiin elokuvaan. Hänen keskeisimmät osasuorituksensa olivat Valentin Vaalan ohjaamissa elokuvissa Nuori mylläri ja Niskavuoren naiset (molemmat 1958) sekä Toivo Särkän ohjaamassa jännityselokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa (1959). Teija Sopanen oli 16 vuotta (1958–74) Suomen Televisiossa eli myöhemmässä TV 1:ssä suosittuna kuuluttajana, ja niinpä hän monissa elokuvissa esittikin tv-kuuluttajaa tai -toimittajaa.

Teija Sopanen syntyi 1933 Helsingissä insinööriperheeseen. Vuosina 1962–70 isä Reino Sopanen (1905–87) oli rakennustekniikan apulaisprofessorina Teknillisessä korkeakoulussa. Teija Sopanen opiskeli 1952–55 Helsingin yliopistossa kieliä, lähinnä englantia, mutta hänellä ei ollut muita opintosuorituksia kuin latinan kielikoe.

Huhtikuussa 1953 Teija Sopanen valittiin Suomen Neidoksi. Elämäkerrassaan hän kertoo, että keväällä 1954 näyttelijä Matti Oravisto Suomen Filmiteollisuudesta, ”suomalaisen elokuvan sankarityyppi”, pyysi tapaamista keskustellakseen elokuvasuunnitelmasta. Elokuva ei toteutunut, mutta nuoret rakastuivat ensi silmäyksellä.

Teija Sopasen elokuvaura alkoi kuitenkin toisaalla. Itsenäinen tuottaja-ohjaaja Veikko Itkonen kiinnitti hänet ihmissuhdesekoitelmaelokuvaansa Rakastin sinua, Hilde (1954). Yllättäen elokuvassa oli mukana myös Matti Oravisto. Teija Sopanen esittää Hilden (Eija Karipää) ystävää, taiteilija Maisaa. Hän luonnehti Hildeä naiseksi ”joka raa’asti pallotteli miesten sydämillä”. Taas Maisa tutustuu köyhään mökinpoikaan Vienoon (Matti Oravisto). Heidän kohtaamiseensa liittyy yksi suomalaisen elokuvan kuolemattomista repliikeistä, kun Maisa kysyy Vienolta: ”Anteeksi, tulin kysymään, olisiko Teillä nupeja tai pieniä nauloja?” – taulun kehyksen kiinnittämiseen.

Aikalaiskriitikko Leo Nordberg kirjoitti: ”Teija Sopasen filmidebyytti on elokuvan harvoja valopilkkuja – häntä olisi todella suonut näkevänsä enemmänkin.” Yleisarvioksi jää Juha Nevalaisen toteamus: ”Kalle Peronkosken kuvaus on erittäin hienoa, mutta ei jaksa pelastaa itse tarinaa haaksirikolta – –.” Ehkäpä yksi haaksirikon syistä oli Vienon uskomaton ura huipputason nyrkkeilijäksi!

Rakastin sinua, Hilde oli Teija Sopaselle sikälikin merkittävä debyytti, että Veikko Itkonen kiinnitti hänet myös elokuvan kuvaussihteeriksi. Näin hän pääsi perehtymään elokuvantekoon tavanomaista monipuolisemmin.

Teija Sopasen seuraavat elokuvat olivat niin ikään Veikko Itkosen ohjaamia tyttöelokuvia: Tyttö tuli taloon ja Tyttö lähtee kasarmiin (molemmat 1956).

Teija Sopanen herätti kiinnostusta muuallakin. Suomi-Filmistä ohjaaja Valentin Vaala kehotti häntä tulemaan koekuvaukseen ja kiinnittikin hänet Nuoren myllärin (1958) naispääosaan räätäli Koikaleen tyttäreksi Hilkaksi; mylläriä näytteli Martti Kuningas. Elokuva perustuu Maiju Lassilan samannimiseen huvinäytelmään (1912).

Vaalan seuraavassa ohjauksessa Niskavuoren naiset (1958) Teija Sopanen esitti kylän uutta kansakoulunopettajaa Ilona Ahlgrenia, joka wuolijokilaisittain rikkoo niskavuorelaisen perhejärjestyksen, kun Aarne Niskavuori (Erkki Viljos) ja opettaja saavat lapsen. Ylpeästi Ilona sanoo: ”Minä soisin meidän lapsellemme sellaista omaisuutta, mitä siltä koskaan ei voida viedä, sivistystä ja työkykyä. Hänen elämänsä tulee olemaan rikkaampi kuin Niskavuoren lasten elämä.” Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltäkin nuivan vastaanoton. Teija Sopanen sanoi itse epäonnistuneensa opettajan roolissa kokemattomuuttaan ja sen takia, että Vaalan henkilöohjaus ei hänen kohdallaan toiminut. Ymmärtävässä uudelleenkatselussa elokuvan arvoa ovat vuosikymmenet nostaneet. Vaala oli ohjannut Niskavuoren naisten ensimmäisen version jo 20 vuotta aikaisemmin, 1938. Siinä Aarne Niskavuorta näytteli Tauno Palo ja Ilona Ahlgrenia Sirkka Sari.

Nuorta mylläriä ja Niskavuoren naisia kuvattiin kumpaakin pääasiassa syksyllä 1957. Mylläri sai ensi-iltansa helmikuussa 1958, Niskavuoren naiset syksyllä 1958.

Värielokuva alkoi tehdä tuloaan suomalaiseenkin tuotantoon. Teija Sopasen näyttelijäntyö oli sikäli historiallista, että Nuori mylläri ja Niskavuoren naiset olivat ensimmäisiä suomalaisia värielokuvia. Suomi-Filmin ensimmäinen värielokuva oli ollut Nummisuutarit (1957). Nämä kaikki kolme olivat Valentin Vaalan ohjauksia, mitä seikkaa ei tarpeeksi korostettane hänen jo 1929 aloittamaansa ohjaajanuraa tarkasteltaessa. Kilpaileva yhtiö Suomen Filmiteollisuus (SF) oli tuottanut ensimmäisenä värielokuvanaan 1956 Toivo Särkän ohjaaman Juhan. Kari Uusitalo on luonnehtinut, että Suomessa siirtymäkausi mustavalkoisesta värielokuvaan oli kuitenkin pitkä.

Suomen Television ohjelmapäällikkö Ville Zilliacus oli värvännyt Teija Sopasen kuuluttajaksi toimintaansa aloittelevaan Suomen Televisioon, minkä sittemmin legendaarisen työn hän aloitti vakinaisesti 1.1.1958 ja hoiti sitä aina kevääseen 1974 asti. Hänestä tuli niin suosittu, että hän sai parhaimman naispuolisen tv-esiintyjän palkinnon Telvis-patsaan kymmenesti, vuosina 1962–72. Teija Sopaselle oli ominaista rauhallinen, luottamusta herättävä esiintyminen ja huoliteltu, mutta luonnollinen puhetapa.

Syksyllä 1958 Teija Sopasen elokuvaura jatkui Suomen Filmiteollisuudessa (SF), kun hän esitti naispääosaa konsuli Hansenin (Kaarlo Halttunen) sihteerinä Toivo Särkän ohjaamassa trilleriparodiassa Kovaa peliä Pohjolassa (1959); vastanäyttelijänä oli Tauno Palo.

Vielä kerran myös Veikko Itkonen sai houkutelluksi Teija Sopasen filmaukseen: Tatu Pekkarisen romaaniin Salainen kotiapulainen perustuvassa tekovauhdikkaassa elokuvassa Voi veljet, mikä päivä! (1961) Teija Sopanen esitti Rantamoiden tytärtä Hilkkaa, joka rooli on varsin tunnettu. Sitä näytteli Sointu Kouvo Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Kaksi Vihtoria (1939) ja Eino Jurkan ohjauksessa Herra johtajan ”harha-askel” (1940) – kylläkin Elviiran nimellä.

Puolenkymmenessä elokuvassa Teija Sopanen esitti yleisradiolaista roolia: Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959, tv-kuuluttaja), Millipilleri (1966, Yleisradion siivooja), Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969, tv-kuuluttaja), Vodkaa, komisario Palmu (1969, tv-kuuluttaja), Juoksuhaudantie (2004, tv-reportteri) ja Uuno Turhapuro – This Is My Life (2004, tv-kuuluttaja). Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvaan liittyy hauska tv-lähetyksen keskeyttäminen: kuuluttajaa esittävä Teija Sopanen ilmoittaa, että STT:ltä saadun tiedon mukaan kuuluisat tauluvarkaat ovat onnistuneet karkaamaan vankilasta.

Teija Sopanen näytteli myös muutamassa varhaisessa tv-elokuvassa. Henrik Tikkasen kirjoittamassa, Mirjam Himbergin ohjaamassa farssissa Tähtiryöstö (1963, Suomen TV) hän näytteli tv-suosikki Teija Sopasta. Vesa Nuotion ohjaamassa laulunäytelmässä Kanavanvartijan kaunis Veera (1972, TV 1) Teija Sopanen esitti varakreivitär Raakelia (nimiosassa oli Liisa Paatso).

Teija Sopanen oli myös sadunkertoja. Hän levytti neljä Pirkko Karpin (1926–75) satua, mm. Kaksi tyhmää hiirtä ja Maailman paras asia (1963). Karppi näytteli 1945–68 parissakymmenessä elokuvassa, useimmin palvelijaa.

Televisiosta Teija Sopanen siirtyi lehtialalle: ensin Monalisa-lehden päätoimittajaksi (1974–75), sitten Seura-lehden toimittajaksi (1977–93). Luontevasti hän palasi televisioon juontamaan ajankohtaissarjoja Ikkuna (1982, MTV3) ja Katupeili (1983, MTV3). Katsojien suosion sai ruokaohjelma Teijan keittiössä (1990–96, MTV3), joka oli myöhempien huippukokkiohjelmien edeltäjä. Näin Teija Sopanen hyödynsi tuttua mediaa. Tv-sarjaan perustunut kirja Teijan keittiössä ilmestyi 1992. Jope Ruonansuun levyssä Jope Ruonansuu presidentiksi (1993) on imitaatio Teijan keittiö.

Televisionkatsojat miltei samastivat Teijan ja television, niin että kerrottiin jonkun sanovat televisiota teijaksi. Teija Sopasen työllä oli myös eräällä tavalla valtiollista merkitystä, kun hän 17 kertaa kuulutti tasavallan presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuheen: ”Tasavallan presidentti puhuu – Republikens president talar.” Urho Kekkonen ja Teija Sopanen ystävystyivät niin, että lähettelivät toisilleen kortteja eri puolilta maailmaa. Leikillisestä kortittelusta on esimerkki Kekkosen myllykirjeissä: hän lähetti 1963 Teija Sopaselle kuntourheilun suorituskortin kommenttina ”Rohkenen suositella”. Kekkosen päiväkirjoissa (osa 2) on uudenvuodenpuheeseen liittyvä kuva, jossa Kekkonen tervehtii Teija Sopasta. Kuvateksti: ”Teija Sopanen on jo vanha tuttu.” Teija Sopasen kansallisesta merkityksestä kertoo sekin, että hänestä on artikkeli Suomen kansallisbiografiassa (2005). Marjatta Cronvallin kirjoittama ja ohjaama tv-muotokuva Teija on Teija (TV 1, 1998) perustuu laajaan arkistoaineistoon. Teija Sopanen sanoo dokumentissa, että vaikka hän onkin avoin, hän ei kuitenkaan kerro kaikkea.

Teija Sopanen oli 1954–64 naimisissa näyttelijä Matti Oraviston (1921–2001) kanssa, 1970–74 nyrkkeilijä Pertti Purhosen (1942–2011) ja 1976–2011 teatterinjohtaja Lauri Väärän (s. 1936) kanssa. Teija Sopasen ja Matti Oraviston lapsista Jaana Oravisto (s. 1955) on näyttelijä ja esiintynyt myös elokuvissa.

Teija Sopanen kuoli 78-vuotiaana 2011 Helsingissä. Hänet on haudattu Hietalahden uurnalehtoon.

Kalevi Koukkunen
20.10.2017

Kirjallisuutta ja lähteitä

Urpo Haapanen: Suomalaisten äänilevyjen taiteilijahakemisto 1901–1982. Suomen äänitearkiston julkaisu n:o 23. Helsinki: Suomen äänitearkisto 1990, 496 (Sopanen, Teija).

Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni. 1: 1956–1967. Helsinki: Otava 1976, 178.

Timo T. A. Mikkonen: Suomen kauneimmat. Missivuodet 1931–2000. Helsinki: WSOY 2000, 89–93.

Sirkka Pöyry (päätoim.): Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit. Helsinki: Suomen Teknillinen Seura ja Tekniska föreningen i Finland 1982, 929 (Sopanen, Reino).

Elina Simonen: Teija. Helsinki: Otava 1983, 12 ym.

Reino Sopanen. 60-vuotisartikkeli. Helsingin Sanomat 25.8.1965.

Suomen kansallisfilmografia 5. Helsinki: Valtion painatuskeskus 1989.

Suomen kansallisfilmografia 6. Helsinki: VAPK-kustannus 1991.

Suomen kansallisfilmografia 7. Helsinki: Edita 1998.

Suomen kansallisfilmografia 10. Helsinki: Edita 2002.

Juhani Suomi (toim.): Urho Kekkosen päiväkirjat. 2: 1963–68. Helsinki: Otava 2002, 242.

Kari Uusitalo: ”Suomalaisen värielokuva synty”. https://www.elonet.fi/fi/kansallisfilmografia/suomalaisen-elokuvan-vuosi... (Luettu 15.4.2018).

Urpo Virkkunen (toim.): Kuka on kuka TV:ssä. Helsinki: Otava 1970, 96.

Ylioppilasmatrikkeli 1952–1954, Helsingin yliopiston arkisto.

Historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijamatrikkeli 1952–1954, Helsingin yliopiston arkisto.

Teija Sopanen. Nekrologi (Leena Virtanen). Helsingin Sanomat 5.10.2011.

http://vintti.yle.fi/yle.fi/tv1/juttuarkisto/kulttuuri/teija-teija.html (Luettu 15.4.2018).